Aktiivista elämää kuin lapsen iloja ja suruja kokien

Viime viikko kului niin vauhdikkaissa merkeissä, että meni ihan ajantaju sekaisin. Viikko oli kuitenkin monella tapaa merkittävä. Pidän kovasti kävelemisestä ja olen työni aloittamisesta lähtien työmatkojen aikana silmä kovana tarkkaillut käyttämieni bussien ajoreittejä siitä näkökulmasta, voisinko ja uskaltaisinko jossain vaiheessa kävellä töistä kotiin. Käyttämieni bussien reitit kiemurtelevat paljon ja lisäksi täällä on paljon yksisuuntaisia teitä, joten bussit kulkevat usein osan matkaa eri reittejä meno- ja paluumatkoilla. Mutta vihdoin viime viikolla kaikki palaset loksahtivat kohdilleen ja oivalsin mielestäni turvallisen kävelyreitin töistä kotiin (arvelisin matkan olevan noin 6 km:n mittainen). Keskiviikkona kävelin Chorrilloksesta, missä työpaikkani sijaitsee, Barrancoon, mikä on Chorrilloksen ja Mirafloresin välissä oleva kaupunginosa. Barrancossa on paljon erilaisia ravintoloita ja kahviloita ja se onkin turistien suosima alue. Siellä on myös erilaisia puistoja ja ihastelin ja valokuvasin erilaisia värikkäitä kukkia. Lisäksi pääsin seuraamaan paikallista ulkoilmalaulukilpailua. Tästä maailmanvalloituksesta rokaistuneena kävelin perjantaina Chorrilloksesta Barrancon kautta kotiin Mirafloresiin asti. Barranco tarjosi jälleen parastaan kahvifestivaalien muodossa. Ostin festivaaleilta paikallisen banaanitäytteisen pullan ja jatkoin matkaa tuntien sisälläni lapsen riemua. Olo oli suorastaan sankarimainen saavuttuani kotiin. Olen kertonut töissä avoimena ja iloisena saavutuksistani ja olenkin jo tainnut saada täällä kovan kävelijän maineen! :) Alla Barrancon kukkien väriloistoa.

Lauantaina aamulla osallistuin opastetulle pyöräretkelle Mirafloresin ja San Isidron alueilla. Retken parasta antia oli kohtaamamme perulainen karvaton koira, joka vei sydämeni. Sen iho oli lämmin ja niin kuiva, että siihen olisi tehnyt mieli levittää kosteusvoidetta. Alla olevan kuvan iloiset ilmeet kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Toivottavasti perulainen karvaton koira tuli yhtä iloiseksi silityksistämme, kuin miten paljon se meitä ilahdutti. Soile on toinen Limassa asuva suomalainen ETVO-vapaaehtoinen. Soile työskentelee vapaaehtoisena La Casa de Panchita:ssa, joka työskentelee mm. perulaisten kotiapulaisten oikeuksien puolesta.

Alla olevista linkeistä voi lukea lisää Soilen lähettävästä (Naisasialiitto Unioni) ja vastaanottavasta (Asociación Grupo de Trabajo Redes) järjestöstä:

http://www.naisunioni.fi/index.php?k=15873

http://gruporedes.org/

Lauantaina iltapäivällä osallistuin Cuna Nazarethin päiväkodin lasten vanhemmille järjestettyyn vanhempainiltaan, jossa vanhemmille annettiin tietoa mm. lasten anemiasta sekä käytiin läpi tärkeitä ajankohtaisia asioita. Vanhempainillassa sain esitellä itseni sekä kertoa työstäni päiväkodissa, myös 5-vuotiaille käynnistämästäni nallekorttityöpajasta. Vanhemmat suhtautuivat minuun kiinnostuneen myönteisesti. Taisin myös aiheuttaa joissain vanhemmissa hieman hilpeyttä kertoessani harjoittelevani uutta espanjankielistä sanastoa kaksivuotiaiden ryhmässä! :) Vanhempainillan jälkeen kävelin kotiin kahden päiväkodin opettajan kanssa. Ajattelin, että olisimme kävelleet vauhdikkaasti ja että olisin asettunut lauantai-illaksi tietokoneen ääreen, kuten olin suunnitellut. Kotimatka kesti lopulta kaksi ja puoli tuntia. Kävelytahtimme oli hyvin rauhallinen, mikä itseä harmitti, sillä olinhan varautunut lenkkarein. Käveltyämme hetken menimme virvokkeille, sitten Barrancoon kahvifestivaaleille ja lopuksi vielä vierailulle toisen opettajan kotiin. Oli kiinnostavaa päästä tutustumaan ihan oikeaan perulaiseen kotiin. Pian olin kuitenkin niin nälkäinen, että ilmoitin turvallisuussyihin vedoten, että minun on välittömästi lähdettävä jatkamaan kävelymatkaa. Hävetti olla hätäinen suomalainen, mutta minua jo melkein pyörrytti. Uskon, että muut olisivat voineet jatkaa keskustelua vielä jopa tunteja, sillä kiirettä ei tuntunut olevan ilmassa.

Sunnuntaina aamulla ja aamupäivällä osallistuin Cuna Nazarethin päiväkodin järjestämään käytettyjen tavaroiden ja vaatteiden myyntiin (täällä nimeltään basaari) niin ikään Chorrilloksen kaupunginosassa. Kokemus oli kiinnostava, sillä basaari järjestettiin tavallisen perulaisen kodin sisäpihalla, jossa musiikki soi kovalla isoista kaiuttimista. Ostajia riitti. Saaduilla varoilla tuetaan päiväkoti Cuna Nazarethin toimintaa. Iltapäivällä menin Cuna Nazarethin päiväkodin hallinnollisen johtajan kotiin sunnuntailounaalle ja sain maistaa perulaista perinneateriaa eli Cevicheä (limetillä raakakypsytetty kalaruoka), josta kuva alla.

Vastassa olikin lopulta neljän ruokalajin sunnuntailounas. Onneksi ennen lounasta johtajan poika, jolle opetan englantia, kävelytti minua Chorrilloksen alueella ja kävimme mm. paikallisilla markkinoilla, joten istuin lounaspöytään hyvin nälkäisenä. Alla perinteistä Chorillosilaista katukuvaa.

Viikko oli kaiken kaikkiaan aktiivisuudessaan hyvin palkitseva ja ihmeteltävää riitti. Erityisen mukavaa oli tutustua Liman eri alueisiin ja päästä vierailemaan paikallisten ihmisten koteihin. Välillä olin niin innostunut kaikesta kokemastani, että en pystynyt kunnolla edes nukkumaan. Tällä viikolla näyttääkin olevan voimien palautumisen aika.

Täkäläisessä elämäntyylissä on suomalaisella tunnollisella ja itseään kohtaan vaativalla ihmisellä paljon opeteltavaa. Tuntuu, että täällä ihmiset osaavat elää hetkessä ja että asiat tapahtuvat jotenkin suunnittelematta, omalla painollaan. Täällä ei myöskään samoin ennakoida asioita kuin Suomessa ja vaikuttaisi, että juuri kukaan ei oleta, että kenenkään kalenteri saattaisi olla tupaten täynnä monta päivää tai viikkoa eteenpäin. Oma kontrolloiva elämäntyyli on tullut täällä hyvin selvästi esille ja huomaan, että siitä on vaikea päästää irti. Nyt on onneksi hyvä hetki harjoitella. Olen todennut mm., että työpäivät muotoutuvat aina omanlaisikseen ja että siksi niitä ei kannata hirveästi suunnitella.

Näiden viikkojen aikana olen taas saanut muistutuksen siitä, mikä ulkomailla olemisesta tekee niin palkitsevaa. On upeaa, kun jopa työmatka voi olla suuri seikkailu ja kun pienet asiat, kuten kävely töistä kotiin, paikallinen pulla tai kauniit kukat aiheuttavat ihan mieletöntä iloa. Toisaalta myös negatiiviset tunteet korostuvat ja pienet asiat voivat saada maailman kaatumaan; muutama viikko sitten latasin paikalliseen puhelimeeni soittoaikaa noin kuuden euron arvosta (maksimisumma). Työntekijä auttoi lataamaan summan puhelimeeni. Kuullessani, että kyseinen summa on voimassa vain kuukauden, meinasi minulta itku päästä ja ahdistuin ihan todella. Ajattelin, että enhän juuri tarvitse puhelintani täällä ja lataamani summa menee hukkaan. Kysehän ei voi oikeasti olla kuudesta eurosta, ahdistus tulee jostain toisaalta, jostain syvästä avuttomuudesta; tässäkin minä mogasin ja tein virhearvion. Matkalla sitä kokee voimakkaita tunteita, ikään kuin uudelleen lapsen ilot ja surut. Asia, mikä tekee juuri täällä olosta kovin ainutlaatuista, on ihmisten ystävällisyys ja vieraanvaraisuus. On upeaa, että lähes ventovieraana saan kutsuja ihmisten koteihin. Lisäksi jo kuvailemani leppoisa elämäntyyli rauhoittaa myös itseä. Lisäksi täällä saa osakseen jatkuvaa huolenpitoa; minua kävelytetään paikoissa, joihin minun ei ajatella yksin voivan mennä, minua neuvotaan tarkasti, mihin suuntaan saan ja mihin suuntaan en saa lähteä yksin kävelemään, perääni soitetaan ja varmistetaan, pääsinhän turvallisesti määränpäähäni jos käytän itselleni vähemmän tuttuja bussiyhteyksiä. Tuntuu siltä, että on huolehdittu ja välitetty kuin pieni lapsi ja näin sopeutumisen alkuvaiheessa se on tuntunut tosi tosi hyvältä! :)